Ekokriisi koskettaa ympäristön hyvinvoinnin lisäksi myös mielen hyvinvointia ja voi aiheuttaa monenlaisia reaktioita.
Tunteet toimivat meille eräänlaisena kompassina ekokriisin ajassa. Ne auttavat meitä sopeutumaan ja muuttamaan toimintaamme.
“Ympäristötunteet kertovat minulle väkevästä sisäsyntyisestä yhteydestä ja kuulumisesta monilajiseen yhteisöön”, toteaa ekopsykologi Juni Sinkkonen.
Sinkkonen on laillistettu psykologi sekä väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistosta. Hän toimii myös Tunne ry:n asiantuntijana ja järjestää työpajoja ja koulutuksia, jotka liittyvät ympäristötunteiden ja monikriisin käsittelyyn.
Sinkkosen tutkimusaiheissa näkyy hänen oma taustansa ympäristö- ja ilmastoaktivistina. Gradussaan hän tutki nuorten ympäristöaktivistien identiteettejä. Väitöstutkimuksessaan Sinkkonen taas tarkastelee planetaarista psykologiaa sekä psykologien näkemyksiä kestävyysmurroksesta ja omasta roolistaan siinä.
Hän inspiroituu toimintatutkimuksesta, jossa tutkimuksella on tarkoitus edistää kestävyysmurrosta. Pyrkimyksenä on saada aikaan muutosta yhteiskunnassa eikä ainoastaan tuottaa uutta tietoa, joka jää vain tutkijoiden keskuuteen
Sinkkosen mukaan kestävyysmurros ei näy lähes millään tavalla psykologian opinnoissa tai ammattikunnassa. Hän kokee, että psykologeilla olisi kuitenkin potentiaalia osallistua ympäristö- ja ilmastokeskusteluun nykyistä enemmän.
“Minusta on tärkeää tutkia kestävyysmurrosta psykologien ammattikunnan kontekstissa, sillä planetaarinen ja ekologinen kriisi ovat ihmisten käyttäytymisen tulosta. Psykologit ovat ihmisten mielen ja käyttäytymisen ammattilaisia ja asiantuntijoita.”
“Meidän elämän perusedellytykset ovat murenemassa. Mitä me teemme millään psykologin ammatilla sitten jos pahimmat ekokriisiskenaariot toteutuvat? Jos tämä asia ei määrittele keskustelua ja pohdintaa ammatin tulevaisuudesta, silloin olemme tosi kaukana todellisuudesta”, hän toteaa.
Ympäristöahdistus on luonnollinen reaktio
Sinkkonen korostaa ekokriisin vakavuutta mielenterveydelle. Jo nyt voidaan havaita ilmastokriisitraumoja. Ilmastonmuutoksen vahvistamien sään ääri-ilmiöiden, kuten maastopalojen, kuivuuden tai satojen menetysten, tiedetään aiheuttavan vakavia mielenterveyden haasteita.
Ilmastokriisitraumojen lisäksi ilmenee lievempiä mielenterveyden vaikutuksia. Vaikka Pohjois-Euroopassa ollaan toistaiseksi melko turvassa, täälläkin esimerkiksi lyhyempien talvien myötä kaamosoireilu tulee lisääntymään.
Ympäristöahdistus, eli ekokriisin herättämät vaikeat tunteet, on hyvinkin normaali reaktio. Toisaalta myös reagoimattomuus ekokriisiin on ymmärrettävää. Ihmisen mieli torjuu hankalia asioita, joita se ei pysty ottamaan vastaan.
Ahdistus voi Sinkkosen mukaan olla myös positiivinen voimavara. Hankalat tunteet auttavat muuttamaan omaa toimintaa.
Tärkeää on, että hankalat tunteet eivät pääse liian voimakkaiksi ja että meillä on keinoja käsitellä ja purkaa niitä sekä ottaa tarvittaessa niihin etäisyyttä. Tunteisiin pitää suhtautua kriittisesti ja tiedostaa, missä perspektiivissä tunteet ovat kohtuullisia ja todenperäisiä kokea. Yhden ihmisen ei tarvitse kantaa koko maailman taakkaa.
Omien arvojen mukainen toiminta tuottaa hyvinvointia ja vahvistaa omaa toimijuuden kokemusta. Erityisesti yhdessä toimiminen on vaikuttavaa yhteiskunnallisesti.
Kuitenkin jos toimitaan koko ajan, mutta ei ajatella mitä koetaan ja tunnetaan, riskinä voi olla uupumus. Aktivistien uupumus on noussut esiin myös Sinkkosen tutkimuksessa. Hän painottaakin tunnemyönteisen ja kestävän aktivismikulttuurin tärkeyttä eli aktivismia, jossa tunteiden jakamiseen ja vertaistukeen kannustetaan.
Tasapainoilua levon, toiminnan ja tunteiden käsittelyn välillä
Mielen hyvinvointi pohjautuu siihen, että perustarpeet eli uni, liikunta ja ravinto ovat kohdallaan. Ympäristön eteen toimiessa keskeistä on löytää tasapaino levon, toiminnan ja tunteiden käsittelyn välillä.
Sinkkonen nostaa esiin myös irtiottojen merkityksen hyvinvoinnille, mikä voi tarkoittaa esimerkiksi taukoa uutisten lukemisesta.
Tärkeää ekokriisistä nousevien tunteiden käsittelyssä ovat myötätunto, tunnetaidot, vuorovaikutus muiden kanssa sekä ajanvietto luonnossa. On olennaista osata tunnistaa ja nimetä tunteitaan sekä keskustella niistä muiden kanssa. Ihminen on sosiaalinen eläin, eikä meille ole lajityypillisintä pärjätä vaikeiden asioiden kanssa yksin.
Myötätuntoa kannattaa harjoittaa niin itseä kuin muita kohtaan. Hankalien tunteiden kokeminen on ymmärrettävää ja inhimillistä, eivätkä ne tule kestämään ikuisesti.
“Välillä voi turhauttaa, miten iso osa länsimaisista ihmisistä elää kuin laput silmillä, vaikka he tietävät, että se on kestämätön tapa elää. Ei kuitenkaan pidä antaa turhautumisen ja vihan syödä itseään, vaan ymmärtää se, että elämme järjestelmässä, jossa on hyvin vaikeaa elää oikeasti syvästi kestävää elämää”, hän jatkaa.
Luontosuhteen sijaan Sinkkonen korostaa luontoyhteyden kokemista.
“Me olemme aina osa luontoa ja suhteessa luontoon. Kyse on psykologisesta kokemuksesta: koenko olevani yhteydessä muun luonnon kanssa?”
Lisäksi Sinkkonen mainitsee surun ja kiitollisuuden harjoittamisen.
“Anna itsellesi aikaa ja armollisuutta sekä tilaa surulle. Voit löytää henkilökohtaisia tapoja surra ja vaikka sytyttää kynttilän vaikka koralliriuttojen puolesta. Voit luoda pieniä merkityksellisiä rituaaleja ja sitä kautta vahvistaa omaa kokemustasi, että olet osa maailmaa. Jos suree, se kertoo, että välittää. Se on tärkeimpiä asioita, mitä voi olla.”
“Henkilökohtaisesti minulle on tärkeää harjoittaa myös kiitollisuutta. Kun käyn vaikka metsäkävelyllä, kiitän metsää, että saan olla siellä”, hän kertoo.
Toivon sijaan tarvitaan toimijuutta ja rakkautta
Miten ekopsykologi kokee toivon tunteen nykyisessä monikriisien ajassa? Vaikka toivon tunne on Sinkkosen mukaan tärkeä, hän suhtautuu kriittisesti toivoon ilmastokeskustelussa.
Häntä kiinnostaa enemmän toivottomuus ja se, mitä toivon tunteen toisella puolella voi olla. Sinkkonen nostaa esiin, miten julkisuudessa ilmastokeskustelu on usein henkilöitynyt nuoriin ja nuoria pidetään ekokriisin toivona.
“Toivolla pyyhitään kaikki paha pois, että kyllä meillä on toivoa ja ei tässä mitään. Silloin siitä tulee passivoivaa. Siksi en enää itse puhu toivosta, vaan siitä, mitä toivottomuus tekee meille ja mikä ajaa meitä eteenpäin.”
“Lisäksi haluan puhua rakkaudesta. Rakastan tätä maailmaa ja toimin sen takia. Rakastan kanssaihmisiä, muita eläimiä ja muuta luontoa. Sen takia haluan suojella luontoa, ja se tekee elämästä merkityksellistä”, hän jatkaa.
Lopuksi Sinkkonen lähettää terveisiä kaikille, jotka kokevat ahdistusta ekokriisistä: “Teillä on terveitä tunteita. Te uskallatte rakastaa tätä maailmaa. Se on valtavan tärkeää.”